Päivät, jotka eivät ole olleet niin valoisia, ovat tuntuneet raskailta, ovat tuoneet likaa, mustia ajatuksia, epätoivon tuntemuksia. Päivät ovat tuoneet silmien eteen ahdistusta ja vihankin tunteita, kun on joutunut elämään läpi sellaistenkin kokemusten, joihin ei itse ole juurikaan pystynyt vaikuttamaan, ja joita ei kenenkään elämän kokemukseksi toivoisi.
On pysäyttänyt perusasioiden äärelle. On löytynyt ne ihmiset jotka eivät pelästy toisen ihmisen taakkaa tai tunteita, vaan kulkevat vierellä kunnes aurinko taas tulee esiin mutkan takaa.
Aurinko tulee aina esiin, lopulta.
Nuorempana ei tarvinnut miettiä ikäkriisejä. Mutta mitä enemmän ikävuosia on, sitä enemmän on pysäkkejä. On mietittävä miten minä, miten minä näiden rakkaiden kanssa jatkan eteenpäin.
Kaikenlaisten vaatimusten, velvollisuuksien, huolien ja odotusten edessä saattaa kuka tahansa menettää hetkeksi, joskus pidemmäksikin aikaa elämänhallinan tunteen. En pysty, en jaksa.
Kunpa silloin olisi lähellä joku joka jaksaa keittää teetä, lähettää sydänviestin, tai passittaa ulkoilmaan, auttaa arkiaskareissa. Pyyhkäisee puhtaaksi pöydän. Mitä milloinkin. Kuunnella.
Ja kuinka tärkeää on että kohtaa rauhallisesti, armollisesti, hyväksyvästi itsensä.
Jos juoksee aina hikilenkin, ei ehdi kuuntelemaan kuinka peipponen livertelee. Metsä soi taas niin että väkisinkin on nostettava katse ylemmäs. Se jo auttaa, usko vaan! (Tiedän kyllä että minun pitäisi kuntoni vuoksi enemmän hikoilla.)
Äiti, kokeile miten sileää jää on.
Ja miten pehmeä on pajunkissa.
Mikään ei ole niin ihanaa, pehmeää, toivoa luovaa ja iloa tuovaa kuin pieni vauva. Sain hetken ihastella ystäväperheen pientä ihmettä, ja sitä rakkautta jota tämä pieni ihminen sai osakseen.
Muistan miltä tuoksuivat uudet punaiset lenkkarit, muistan äänen mikä kuului kun juoksin kotitietä, ja muistan kuinka kevyet oli askeleet. Kun olin pikkutyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi kiinnostaa ja ilahduttaa!