Olen ollut onnellinen näistä toukokuun lämpöisistä ja valoisista päivistä. Aamuvarhain herään ja illalla en malttaisi lähteä sisälle.
Makasin eräänä iltana trampoliinilla, haistoin tuomen ja maan tuoksun. Katselin keveitä pilviä, kun ne kulkivat ylitseni. Puiden latvat kurkottelivat kohti taivasta ja lintujen laulut kaikuivat kirkkaana metsässä. Lentokone oli laskeutumassa. Käki kukkui.
Kuulin hanhien äänet ensin. Tuntui ihan pakahduttavan onnelliselta. Saada maata siinä, kenenkään häiritsemättä, kuulla kymmenien hanhien siipien suhinan, kalkatuksen, kun ne rupattelivat toisilleen. Ja laskeva aurinko osui niiden siipiin ja teki niiden lennosta vielä kauniimpaa. Ne lensivät aivan ylitseni. Siinä makasin kädet niskan takana ja olin kiitollinen. Hetken päästä ylitseni lensi vielä joutsen pariskunta. Pikkuhiljaa hiipi viileä ilma ympärilleni.
Toukokuisen ilta-auringon punertama taivas kevätvihreitä koivuja vasten, on varmaan kauneimpia väriyhdistelmiä.
Kevät on ollut myös raskasta. Huoli vakavasti sairastuneesta lapsesta on musta möykky äidin ja isän rinnassa. Meidän lapsi on sairastunut koulun sisäilmasta. Sairaudet ovat osa elämää. Joku sairastuu, eikä enää ikinä parane. Jollekin annetaan vielä terveyttä ja elämää. On vähemmän pelottavia sairastumisia.
On ollut erityisen raskasta seurata vierellä, kun lapsen sairautta ei oteta todesta, vähätellään ja kielletään; ei ole mahdollista että voit oireilla näin, vika on sen sijaan korvien välissä. Apua ei saa millään.
Kohtalotovereita kyllä on, sisäilmasta sairastuminen ei ole harvinaista. Sekään ei ole harvinaista että on jäänyt ilman asiallista sairaanhoitoa ja tukea sairauden keskellä. Koulunkäynti on vaikeaa. Jää yksin. Näitä tarinoita olen kuullut paljon.
Vaikea ymmärtää miksi näin on. Sairastunut tarvitsisi hoitoa, eikä kuumeilua, nenäverenvuotoa tai kipuja poista psyykenlääkkeet. Sairastunut lapsi haluaisi käydä koulua nyt, eikä vuosien päästä. Yhtälailla kuin ne ikätoverit jotka eivät ole ainakaan vielä sisäilmasta sairastuneet.
Elämä on antanut kuitenkin muutamia rinnallakulkijoita, jotka eivät pienestä hätkähdä. Eivätkä käännä selkäänsä. Kuuntelevia, rakkaita. Läheiset tukevat. Lisäksi on nyt löytynyt väyliä, joista sisäilmasairas saa apua, saa vahvistusta vastustuskyvylleen, helpotusta kipuihin ja mahtavaa kannustusta. Saaneet toivon näköaloja kirkastumaan!
Elämä on kaunis, ja raadollinen. Ihminen niin pieni yllään korkea taivas.
Jokaisella ihmisellä omat askeleensa. Raskaiden askelien vastapainoksi saa astella keveitäkin askelia!
Nyt aion mennä ulos ja hyppiä kolmesataa hyppyä trampoliinilla! Nimittäin tänään ilta-aurinko valaisee taas niin että tuntuu kuin saisin pienet siivet kantapäihin!
Valoa sinulle, iloa ja voimaa!
