Hanhien ja joutsenten lento on vaihtunut iloisesti viserteleviin pääskysiin. Kesä on syventynyt. Lintujen laulu ei olekaan enää niin voimallista. Yhä laulaa mielettömän hienosti mustarastaat pihapiirissämme, peipponen ja punarinta säestävät.
Opiskelen tunnevyöhyketerapiaa. Se on avannut minulle uuden maailman. Opiskelu ei ole helppoa. Mutta minä tiedän, että opiskelen oikealla alalla.
Ehkä olisi helpompiakin polkuja. Ehkä helpompia aloja opiskella. Ehkä.
Kun tuulee kasvoihin ja hulmuttaa hiuksia. Kun aalto toisensa jälkeen tulee rantaan. Ja aurinko painuu metsän taakse ja tämä päivä on eletty. Kun on saanut kipeän osuman toisensa jälkeen, tuntenut miten omat voimat eivät riitä, tuntenut miten yksin on. Kun tajuaa että toisen siipiä ei voi kannatella loputtomiin, ei voi. Vaikka niin haluaisi.
Ihmisen keho on ihmeellinen. Keho muistaa. Ja minusta löytyy voimaa. Minun ylitseni ei enää kävellä, ainakaan niin automaattisesti kuin ennen. Pystyn ja osaan, ja kykenen. Keskityn olennaiseen.
Haistat puhtaan pyykin tuoksun ja voit nauttia siitä kun yksitellen laitat pyykkipojan kiinni. Et huolehdi jo seuraavaa asiaa. Pysähdyt. Et muista että perunat pitäisi jo pestä. Unohdat puhelimen ja ihmiset eivät tavoita sillä sinua. Mutta tulkoot kohti. Kasvokkain. Tähän hetkeen. Keskeneräiseen täydellisyyteen.
Tai räjähdät! Hakkaat säkkiä niin että silmissä mustuu! Et ole se jolle saa puhua mitä vain, etkä se joka lupautuu mihin vain. Tai... se jota ei huomata. Se on melkein pahinta. Huomataanpas sinutkin! Anna palaa!
☺Näitä opettelen.
Ihminen on paljon enemmän kuin se, mitä hänestä näkyy.
Nuppua pitää suojella ja hellästi hoitaa.
Itse se siitä ajallaan puhkeaa kukkaan!
