VAATEVALLANKUMOUSVIIKOLLA

Tänään kävin tutustumassa Glope Hopen tehtaaseen Nummelassa. Siellä oli avoimet ovet ja kaksi opastettua kierrosta. Toimitusjohtaja Seija Lukkala esitteli tehtaan tilat ja kertoi historiaa ja faktoja tulenpalavalla innostuksella. Hän on keksinyt Glope Hopen idean 2001. 

Ajatelkaa, edelleen, monien vuosien kovan työn ja monien taistelujen jälkeen, hän on innostunut ja onnellinen työstään. Se on hienoa. 

Epäilijöitä ja masentajia on varmasti riittänyt matkan varrella. Vahva nainen on tiennyt mitä haluaa. On osannut, ja mitä ei ole osannut, on opetellut.

Itseäni kiehtoo ehkä eniten kierrätyskumin ja turvavöiden jalostaminen niin tyylikkäiksi tuotteiksi.

Tällaisia naisia ja tällaista työtä tarvitaan.

Pikkuinen nahkalaukku odotti minua siellä myymälän pöydällä. Viimeinen lajiaan kuulemma. Ihana!

Kävin myös kirjastossa Hiiden opiston käsityökoulun näyttelyssä. Tässä alakouluikäisen tyttöni suunnittelema ja toteuttama juhlamekko. Ihailen! Osaava, taitava.

Kauppareissulla totesin taas, että paikallisen ruokakaupan ystävällinen palvelu piristää näinkin nuutuneen mielen! Ulkona seisoi nuori mies armeijan vaatteissa ja keräsi rahaa sotavetenaareille. Vielä heitä on, mutta harveneva joukko. Kiitollisena voin antaa edes vähän heille. 

Toivottavasti rauhan aika jatkuu. Turvallista loppuviikkoa sinulle!

KOTI

Koti. Meillä on tällainen koti. Hyvin tavallinen, asukkaidensa näköinen. Tai sinnepäin. Jokaisella omanlaisensa koti. Vai onko? Eihän koti ole itsestään selvyys. Tänä päivänä maailmassa on hirvittävän paljon kodittomia. 

Se ei ehkä lohduta sitä jolla ei ole suojaa ympärillään, kun sanotaan että koti on siellä missä on sydän.

Meillä on aika pieni koti. Se tarjoaa suojaa ja turvaa aika monelle neliöihinsä nähden. En useinkaan tykkää siitä mitä näen, epäjärjestystä ja puutteita. Mutta kuitenkin tuntuu aina mukavalta palata kotiin.

Kiva tuoli, ystävältä saatu. Isäni laittoi istuinosaan vahakankaan.

Unelmani on iso vanha hirsitalo. Haaveilen että ottaisin sen suojiin lapsia, tai ehkä muita apua ja tukea tarvitsevia. Välillä en usko unelmiin, enkä haaveisiin. Tänään uskon, kun kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja hevosetkin hymyilivät aitauksessaan kun kävelin siitä ohi.

Mutta nyt kotimme ja elämämme on tässä. Tämänkin kodin suojiin on lapset, aikuiset, ystävät, lähimmäiset tervetulleita. 

Joskus mietin perjantaina ruokaostoksiaan tekeviä ihmisiä. Onkohan heillä hyvä mieli kun on perjantai? Joku ostaa vain kaljaa, joku pappa ostaa selvästi vain itselleen syötävää seuraavalle päivälle. Kirjolohisoppaa. Jollakin on selvästi edessä juhlat mutta hirveän kireä ilme naamallaan. Minulla kärry täynnä ruokaa ja maitoa. Olen onnekas, saan ostettua perheelle ja ystäville ruokaa, ja kotona on enimmäkseen tosi hyvä olla.  

Tykkään vähän kummallisista asioista, esimerkiksi rappukäytävien nimiluettelotauluista. Mikähän sen virallinen nimi on? Minulla on nyt sellainen. Joten voin toivottaa sinulle

PÄÄSIÄISEN AIKAAN

Lähellä kotia virtaa rauhallisesti joki. Haaveissa melon kanootilla tai kajakilla sitä pitkin. Meloessa etenkin kajakilla, on ihminen hyvin lähellä luontoa. En omista kajakkia tai kanoottia. Ehkä jonakin päivänä...

Siellä mistä metsää on hakattu, missä ei vielä lehdet ole puhjenneet, kukkii näsiä. Se tuoksuu hyvälle ja sen kauneus korostuu karussa ympäristössä. 

Pääsiäinen on minulle ja perheelleni juhla. Koen tärkeäksi juhlan ja arjen erottamisen. Ihanasti vanhempi herra valmistautui pääsiäiseen. Keräsi tien varressa keltaiseen koriin pajunkissoja. Sain luvan ottaa kuvan. Ei juhlaan tarvita kalliita rekvisiittoja, tai ylenpalttista mässäilyä.

Kaupassa oli pitkät jonot tänään, ja edessäni oli mies joka olisi halunnut päästää minut eteensä. 

Laiha mummu kertoi ostavansa joka kerta kaupassa käydessään itselleen berliinin munkin. Ihan oikein, tuumin hänelle. 

Pappa kysyi minulta neuvoa, kun olisi halunnut lapsenlapselleen ostaa muumisipsejä, että mitähän ne mahtaa olla kun ei niitä näyttäis olevan. Ja niitä erityisesti oli pyydetty. 

Elämää nähneet miekkoset kassajonossa. Se jolla oli pelkkää kaljaa liukuhihnalla, huolehti ettei kukaan astu rikki menneen kanamunan päälle. Mumisi itsekseen "ei tullut luuttua mukkaan".

Mummu ja pappa kävelivät hitaasti ja kumaraisina käsi kädessä kylätietä.

16-vuotias nuori mies tuli jopolla vastaan, tarakalla hymyili leveästi erittäin onnellinen kolmevuotias tyttö. Olivat menossa joelle. Pikkuinen tyttö halusi sillalle ja isoveli vei ja huolehti.

Minä tykkään pikkuisista hetkistä ja tosi paljon tykkään pienistä tytöistä ja pienistä pojista ja mummoista ja papoista ja aika paljon muustakin!

Hyvää pääsiäisen aikaa sinulle!

LOPULTA AURINKO VALAISEE KOKO MAAILMAN

Päivät, jotka eivät ole olleet niin valoisia, ovat tuntuneet raskailta, ovat tuoneet likaa, mustia ajatuksia, epätoivon tuntemuksia. Päivät ovat tuoneet silmien eteen ahdistusta ja vihankin tunteita, kun on joutunut elämään läpi sellaistenkin kokemusten, joihin ei itse ole juurikaan pystynyt vaikuttamaan, ja joita ei kenenkään elämän kokemukseksi toivoisi.

On pysäyttänyt perusasioiden äärelle. On löytynyt ne ihmiset jotka eivät pelästy toisen ihmisen taakkaa tai tunteita, vaan kulkevat vierellä kunnes aurinko taas tulee esiin mutkan takaa. 

Aurinko tulee aina esiin, lopulta. 

Nuorempana ei tarvinnut miettiä ikäkriisejä. Mutta mitä enemmän ikävuosia on, sitä enemmän on pysäkkejä. On mietittävä miten minä, miten minä näiden rakkaiden kanssa jatkan eteenpäin.

Kaikenlaisten vaatimusten, velvollisuuksien, huolien ja odotusten edessä saattaa kuka tahansa menettää hetkeksi, joskus pidemmäksikin aikaa elämänhallinan tunteen. En pysty, en jaksa.

Kunpa silloin olisi lähellä joku joka jaksaa keittää teetä, lähettää sydänviestin, tai passittaa ulkoilmaan, auttaa arkiaskareissa. Pyyhkäisee puhtaaksi pöydän. Mitä milloinkin. Kuunnella.

Ja kuinka tärkeää on että kohtaa rauhallisesti, armollisesti, hyväksyvästi itsensä. 

Jos juoksee aina hikilenkin, ei ehdi kuuntelemaan kuinka peipponen livertelee. Metsä soi taas niin että väkisinkin on nostettava katse ylemmäs. Se jo auttaa, usko vaan! (Tiedän kyllä että minun pitäisi kuntoni vuoksi enemmän hikoilla.)

Äiti, kokeile miten sileää jää on.

Ja miten pehmeä on pajunkissa.

Mikään ei ole niin ihanaa, pehmeää, toivoa luovaa ja iloa tuovaa kuin pieni vauva. Sain hetken ihastella ystäväperheen pientä ihmettä, ja sitä rakkautta jota tämä pieni ihminen sai osakseen.

Sumuinen ja harmaa kevätpäivä. Vielä on jäätä. Mutta aurinkoiset päivät tulevat ja aurinko kirkastaa koko maailman! 

Muistan miltä tuoksuivat uudet punaiset lenkkarit, muistan äänen mikä kuului kun juoksin kotitietä, ja muistan kuinka kevyet oli askeleet. Kun olin pikkutyttö.