KEVÄT KEIKKUEN TULEVI

Lapsilta ei keinot lopu! Otetaan märkä käpy. Asetutaan skeittirampille aurinkoon, ja aletaan maalata. Ei suorituspaineita, pelkkä olemisen ja tekemisen ilo! Oi kunpa onnistuisi minultakin.

Esimerkki. Minulla on nyt ihan hyvä järjestelmäkamera. Näen koko ajan vain muiden ottamia hyviä kuvia, käsittämättömän hyviä kuvia. Aina vain hitaammin otan kameran esiin - kun en mä kuitenkaan osaa. No eihän siinä ole mitään järkeä, mutta niin vain huomaan tapahtuvan.

Haluan takaisin edes ripauksen lasta. Ja valokuvauskurssille.

Yhtenä päivänä päätin tomerasti lähteä retkelle, kunnianhimoisesti oikein nuotiolle, lasten kanssa. Oli niin kaunis aurinkoinen päivä ja lähikaupasta löytyi tosi hyvät pullat (Kotileipomo Milli-Enna) ja makkarat reppuun. 

Ihana kevätmetsän tuoksu lisäsi reipasta mieltä. Kävelimmekin polkuja pitkin ja juttelimme mukavia. Kurkistelimme kuusen alle ja kolmevuotias näki siellä linnunpesiä ja siellä munia. "Shhh" hän sanoi, "pitää olla hiljaa kun ne kohta näkyy. Linnut tunnistaa äiti siitä että niillä on terävä nenä."

Sitten toinen, pienempi jäi seisomaan paikalleen. Jalatkin hänellä meni veteläksi vaikka yritin kannustaa ja otin kädestä kiinni. No, kannan sitten, ajattelin. Mutta ei minullakaan ollut sitä huippukuntoa enää. En jaksanut kantaa kaikkea jäisellä polulla. Siihen me istuttiin sitten, metsän keskelle, ja syötiin pullat. Äidin positiivisuus ja reippaus ei kantanut pidemmälle. Tykkäsin siitä pienestäkin hetkestä kevätmetsässä.

Pienistä hetkistä kannattaakin tykätä ja ne kannattaa huomata kun on äiti. Kevätkonsertti oli mahtava kun kävelin takaisin autolle päin. Kumpikin ulisi niin, että jos olisi joku tullut vastaan, hän olisi ehkä soittanut poliisin. Kamojen lisäksi raahasin toista kainalossani, ja toista kädestä. Eihän se varmaan näyttänyt niin idylliseltä kuin olisi pitänyt. Äiti ja lapset retkellä. Punnitsin kyllä mielessäni, minkä taakoistani jätän metsään. Päädyin raahaamaan kaikkea mukanani.

Paljastan nyt salaisen aseeni, joka saattaa joskus pelastaa pinteestä. Tämän avulla pääsimme hengissä autolle ja toinen kirkas sopraano hiljeni jopa kokonaan. Se on tämä:

Ja seuraavalla kerralla en uskottele itselleni että lapset kävelevät nuotiolle asti itse. Seuraavallakin kerralla... Äh, se on juuri niin kuin ystävä kommentoi: "Ei se päämäärä, vaan matka itsessään". Kannattaa se lähteä kevätmetsään retkelle.

Tarvittiin hyvää ruokaa tällaisen extreme-seikkailun jälkeen. Puuhellan uuniin hautumaan tortillavuoka. Jauhelihamössön sekaan hävisi jääkaapista löytynyt kesäkurpitsan puolikas ja kaapista loput mustat linssit. Kyllä oli hyvää! 

Kevät keikkuen tulevi, todettiin koiran kanssa. Mutta pääasia että tulee!